?

Log in

No account? Create an account
05 kesäkuu 2006 @ 16:08
Ilmoittauduin siis kesätentteihin, ja hain opintorahaa kesäksi. En silti pidä työpaikan hakua täysin poissuljettuna. Ehkä paras vaihtoehto työpaikaksi tällä hetkellä olisi jokin osa-aikainen siivoustyö, jota voisin tehdä opiskelujen lomassa. Silloin tulisi tehtyä muutakin kuin vain maattua kotona, eikä rahaa ole koskaan liikaa.

Hain kirjastojen nettihauilla kesän tenttikirjoja. Yhtä kirjaa en meinannut löytää mistään. Olin jo vaipua epätoivoon, kun keksin vielä yrittää hakea oman yliopistomme kirjastosta ilman kirjan nimessä ensimmäisenä olevan englannin kielistä a-artikkelia. Sillähän se löytyi. Mietin monta minuuttia, onko vika minussa vai koneessa.. Kaikki kesäkuun lopussa tentittävät kirjat ovat joko minulla jo lainassa tai lukusalikappaleina yliopiston kirjastoissa. Tästä syystä ainakin osa lukemisesta on tehtävä kirjastossa, mistä olen vain hyvilläni. Kotona on loputtomiin houkutuksia viettelemässä pois kirjan äärestä. Lisäksi tarvitsen kyllä hyviä syitä poistuakseni kotoa. Olen aika mökkiytynyt.
 
 
15 toukokuu 2006 @ 16:06
Olin ottanut liikaa kursseja tänä keväänä. Pari kuukautta sitten voimat loppuivat dedisten kaatuessa niskaan. Sain vain yhden kurssin vietyä loppuun. En osaa arvioida jaksamistani oikein. Yritän liikaa, ja kun epäonnistun, masennun vain lisää. Koska edessäni on jälleen yksi kesä, jonka aikana olisi tarkoitus kartuttaa opintopisteitä, tämä on erittäin ongelmallista. Olen yrittänyt netistä löytää ohjeita, joilla voisi parantaa opiskelutehoa ja -taktiikkaa, mutta ne ovat järjestäin kirjoitettu "normaaleille" ihmisille.

Olen hyvilläni, etten ole menossa töihin kesäksi. Pelkään, että epäonnistuisin ja masentuisin vain entisestäni. Toisaalta kaipaan sellaista selkeää aikataulua, jota työtä tehdessä tulee seurattua. Lukiessani kuukauden päästä olevaan tenttiin aika ei hahmotu, ja päiviä voi kulua pelkkään makoiluun. Minun pitänee tehdä jonkinlainen lukujärjestys itselleni kesäksi. Yrittäisin jaksoittaa vapaa-ajan ja opiskelun jotenkin optimaalisesti.

Olen ollut todella yksinäinen. Kahden opiskeluvuoden jälkeen en ole tutustunut muihin opiskelijoihin. Tämä ei ole aikaisemmin häirinnyt minua, mutta nyt huomaan, että haluaisin tutustua uusiin ihmisiin. Ja kuitenkin jopa pelkään ihmisiä hiukan. Tuntuu, kuin Pahat Ajatukset haluaisivat pitää minua vankinaan.
 
 
27 maaliskuu 2006 @ 13:18
Kesätyöangsti: Mennäkö töihin vai ei. Viime kesän nostin opintotukea, vaikka opintoviikkoja ei juuri kertynytkään. Olin kyllä aika hajoamispisteessä pitkin kesää, nyt en ehkä ihan niin onnettomassa kunnossa. Saisin melko varmasti yhden kassatyön, joka olisi siis asiakaspalvelutyötä. Ihmisten kohtaaminen kuitenkin ahdistaa.. Lähinnä pelkään, että jos tulee jokin tavallisesti poikkeava tilanne, kilahdan ja teen jotain tyhmää, huudan tjsp. Pelkään myös jaksamiseni puolesta ihan yleisellä tasolla. Olen masennuksen takia aika väsynyt jatkuvasti. Jos koko kesän vaan käyn töissä ja käyn kotona nukkumassa, miten jaksan syksyllä? Viimeksi, kun olin kassalla, olin aika onneton. Voisin tietysti hakea jonnekin siivoamaan, joko suoraan siivousfirmoihin tai työvoimanvuokrauspalveluiden kautta. Vuokrattuna työvoimana voisi omaa työtaakkaa hiukan säädellä jaksamisen mukaan. Palkka ei olisi säännöllinen kylläkään. Näitä asioita ei kauaa voi miettiä, alkaa tulla kiire.
 
 
18 maaliskuu 2006 @ 15:28
Naapuri herätti minut tänään koputtamalla oveeni hieman ennen yhtätoista. Hän oli ollut leipomossa yötyössä ja toi minulle leipää ja munkkeja. <3 Menin tuon jälkeen vielä takaisin sänkyyn makoilemaan, sillä en oikein jaksaisi mitään juuri nyt.

Sain torstaina psykiatrilta lausunnon kuntoutustarpeesta. Diagnoosini on tällä hetkellä yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, keskivaikea masennus sekä identiteettihäiriö. Ongelmieni vakavuus yllättää välillä minutkin. Toisaalta on lohdullista tietää, että olen sairas, en huono tai tyhmä tai laiska, niin kuin usein itsestäni ajattelen. Tiedän, että voin parantua, vaikka ilman masennusta eläminen tuntuu varsin utopistiselta. Olen niin tottunut nykyiseen olotilaani, jonka tiedän olevan minulle pahaksi. Seuraava askel parantumista kohti on terapia. Maanantaina tai tiistain kiikutan paperit Kelaan, ja jään odottamaan päätöstä.

Jos luulet, ettei kukaan huomaa sinua, mokaa. Jätin yhden kurssin kesken ilmoittamatta siitä opettajalle. Kurssiin kuului esitys, ja minulle varattuna aikana en siis ollut paikan päällä. Opettaja oli varsin vihainen minulle, ja ymmärrän kyllä miksi. Silti ajattelen, että jos sairastaisin jotain muuta sairautta, suhtauduttaisiinko puolikuntoisuuteeni toisin. Niin trendikästä kuin masennus onkin, en ole kovin usein törmännyt sellaiseen ymmärtäväiseen ja ennen kaikkea syyllistämättömään asenteeseen, joka muiden sairauksien "uhreille" kuuluu.
 
 
01 maaliskuu 2006 @ 01:12
Ei taas pieneen hetkeen ole napannut oikein mikään, LiveJournalin päivitys mukaan lukien. Dedikset painaa päälle ja tehtävää olisi vaikka kuinka paljon, mutta ei jaksa/huvita/viitsi/uskalla yrittää. Sellaisetkin asiat, jotka kaikella järjellä ajatellen ovat kiinnostavia ja joiden tekemisen pitäisi olla mielekästä, ovat yhtä tervanjuontia.

Kävin potentiaalisen terapeutin juttusilla pari kertaa viime viikkojen aikana, ja hänestä tulee terapeuttini, jos kuntoutustukihakemus menee läpi. Toivottavasti menee. Minusta tuntuu, että olen pisteessä, jossa lääkkeistä saamani hyöty alkaa olla maksimissaan. Terapia olisi seuraava taso.

Kerroin opettajatuutorilleni sairaudestani. Hän suhtautui hyvin ymmärtäväisesti. Yllätyin sitä kovasti, koska luulen jostain syystä, että muut ovat aina ja kaikkialla minua vastaan. Hän kysyi minulta, miten prosenttilukuna kuvaisin opinnoissa jaksamistani. Sanoin toivovani, että luku olisi jossain 50 hujakoilla. Asian ilmaiseminen tuolla tavalla oli uutta minulle. Luulin, että joko jaksaisin tehdä kaiken, mitä minun pitäisi tai sitten en jaksa mitään. Tajusin, että voin osallistua olematta täydellinen.

Sairaudestani tietävät nyt hoitooni liittyvät henkilöt sekä opettajatuutori. Opettajatuutori keskustelee (luvallani) tilanteestani erään toisen opettajan kanssa, jolle olen myöhässä olevan esseen velkaa. Olen harkinnut kertovani sairaudestani perheenjäsenilleni. Tuntuu, että jos he tietäisivät, he tuntisivat minut paremmin, ja minun olisi helpompaa olla oma itseni heidän seurassaan. Asun jonkin matkan päässä heistä, ja näemme silloin tällöin. Kun näen heitä, en kuitenkaan halua "pilata" hetkeä kertomalla ongelmistani. Enkä haluaisi, että he huolestuisivat. Toisaalta tajuan, että kun he näkevät selvimmät oireeni, he tajuavat, ettei kaikki ole kunnossa.
 
 
 
09 helmikuu 2006 @ 11:01
Olen menossa ensi viikolla tapaamaan terapeuttiehdokasta. Tällä terapeutilla on mahdollisuus ottaa uusi potilas loppukeväästä. Olen sen verran laiska, että haluaisin terapeutinetsinnän olevan mahdollisimman nopeasti ohi. En tarkalleen tiedä, mitä noissa tutustumistapaamisissa tapahtuu. Hermostuttaa.

Olin tänään psykiatrin puheilla. Resepti uusittiin ja keskusteltiin terapia-asian etenemisestä. Kun kerroin lääkkeiden sivuvaikutuksista (maidoneritys), näytti siltä, kuin psykiatri olisi halunnut hihittää. Ymmärrän oikein hyvin.. Ruumiineritteissä on jotain tavattoman hauskaa. :D

Psykiatri oli huolissaan siitä, että olen aika yksinäinen, ja hyvin passiivinen. Olen lähinnä omissa oloissani, enkä ota itse kontaktia kehenkään. Jos kuitenkin joku ottaa minuun kontaktia, vastaan siihen. Teen tätä myös esimerkiksi pienryhmissä. En pyydä puheenvuoroa, mutta jos mielipidettäni kysytään, tai tulee minun vuoroni sanoa jotain, on tietysti kohteliasta sanoa jotain. Mutta taidan olla aika ujo ja sulkeutunut.. Jotenkin estynyt. En mielestäni ollut tällainen ennen sairastumistani.
 
 
05 helmikuu 2006 @ 19:22
Olen tehnyt töitä opiskelujeni eteen tänä keväänä juuri niin paljon, että pääni on pysynyt pinnalla. Opiskelen nyt toista vuotta, enkä vieläkään ole sitoutunut opintoihini kunnolla. Olen masennuksen takia ollut kaikkien asioiden suhteen varsin välinpitämätön. En ole jaksanut innostua mistään syvällisesti. Tämä näkyy opiskelumenestyksessä, tai oikeammin sen puutteena. Haluaisin toivoa, että asiat muuttuisivat. Joskus jokin asia tuntuu todella mielenkiintoiselta, sellaiselta, että sen parissa voisi puuhastella jonkin aikaa. Jos saisin sen tunteen säilymään, ehkä minustakin tulisi aidosti alastaan kiinnostunut opiskelija.

En ole tänä vuonna hakenut harjoittelupaikkaa. Opintoviikkoja on kasassa vaatimaton määrä, joten en usko että minulla olisi mitään realistisia mahdollisuuksia sellaista saada. Kesätöitä on pakko hankkia. Mutta mistä? Työkokemusta on kassalta, mutta asiakaspalvelutyö on aina asiakaspalvelutyötä. Lisäksi pelkään, ettei minua huolita minnekään töihin. YTHS:n psykologi sanoi minulle, että tuomitsen itseni epäonnistumaan kaikessa. Tämä näkyy kyllä asenteissani..
 
 
31 tammikuu 2006 @ 00:15
Perkeleen poppia puoliltaöin huudattavat naapurit.
 
 
28 tammikuu 2006 @ 23:42
Olen käynyt kuntosalilla parin viime viikon ajan ja tunnen itseni ihan supernaiseksi. Paitsi että olen päässyt tuon ikävän syksyisen episodin yli, olen alkanut pitää salilla treenamisesta paljon. Keho tuntuu treenin jälkeen ihanan väsyneeltä. Jokin tuntuu vaihteeksi hyvältä.. On hienoa, kun ajatukset pyörivät vähän iloisemmissa asioissa.

Kevään kurssien työtaakka hirvittää. Pienryhmissä tapahtuva sosiaalinen kanssakäyminen ahdistaa. En ole vielä jäänyt pois yhdeltäkään kurssilta, ja olen aika ylpeä itsestäni.. Haluan jaksaa.
 
 
24 tammikuu 2006 @ 07:00
Läksyjen tekemisessä on jotain hyvin vastenmielistä. Siksi ne tulee usein jätettyä viime tippaan, joka tässä tapauksessa tarkoittaa aamukolmea samana aamuna, kuin tehtävät pitäisi olla tehty. Järki on kuitenkin tuossa vaiheessa vuorokautta varsin jämähtänyt, joten tulee kömmittyä sänkyyn. Mutta koska olet päivän aikana kaatanut kiduksiisi kolme litraa kolajuomaa ja jonkin kahvikupin, hyrräät vällyjen alla kuin pieni dynamo sen sijaan, että matkaisit hyöhensaarille. Heräät puolentoistatunnin yöunien jälkeen. Haukottelet. Haukottelet. Hauuuukotteeeeelet. Alistut kohtaloosi: tästä ei tule hyvä päivä.